Liian pitkä tekstipäivitys

Hei toverit!

Tää blogi ei oo päivittyny sit sen ku muutin Ilmajoelle, ja mun on pitäny monta kuukautta jo piirtää päivitys. Tässä hiljalleen oon vaan nyt kuitenki joutunu hyväksyy sen, ettei blogin päivittäminen enää ole mulle mielekästä eikä palkitsevaa. Mutta en tykkää jättää asioita roikkumaan, joten halusin tehdä päivityksen siitä, miten mulla menee. Niille jotka täällä vielä käy roikkumassa. :’) Oon pahoillani siitä, et tän päivityksen sävy saattaa kuulostaa vähän katkeralle. Mut ei se oo sitä! Lukekaa loppuun asti ennen ko sormet sauhuten kirjotatte raivokkaita kommentteja pls! Kaikki on oikeesti ihan ok!

16110156_1790485941275046_2460513444491689984_n(1)

Hyvin siis menee! Opiskelen nyt Ilmajoella teatterimaskeerajaaksi, ja tää on yllättäen enemmän mun juttu ku ees alunperin oisin voinu aatella. Masennus painaa tottakai päälle niinku aina ennenki, mutta se on nyt paremmin kontrollissa kuin ikinä ennen. On kivaa huomata, että oon joka vuosi aina vähän onnellisempi, kuin mitä olin edellisenä vuonna. Tuntuu että pää alkaa pikkuhiljaa löytää tasapainon, joka on tosi outoa, koska sitä ei oo ikinä ennen ollut. Oon aika tyytyväinen. Josta päästäänki siihen, miksi blogi on nii kuollu.

Sen lisäks että mulla on ihan jäätävä kiire koulun + meikkauskeikkojen kanssa eikä mulla oo vaan ollu yksinkertasesti aikaa piirtää (ei niinku YHTÄÄN MITÄÄN) JA sen lisäks että teen tilaustöitä niin jäätävällä kiireellä että kohta irtoo kädet, bloggaaminen ei enää ole ollu mulle mielekästä.

Aloitin sarjisbloggaamisen joskus sillä päämäärällä, että tää olis mahdollisimman vähäpaineista hommaa, jossa tulis piirrettyä säännöllisesti (KS. keskiviikkopäivitykset jotka oli ennen juttu) ja että saisin samalla purkaa tuntojani maailmaan, koska se tuntu auttavan ihmisiä. Ihmiset on vähän sellasia, että meitä helpottaa tietää, että me ei kärsitä asioista yksin. Mut sitten mää kai tein sen virheen, että avauduin vähän liikaa. Jossain vaiheessa vastaanotto alko menee aika jyrkäksi. Mää tein vihdoin postauksen, jossa sanoin että en jaksa, enkä oikeesti jaksanukkaan. Sillonen kämppis voi todistaa että en tehny oikeen muuta, ku nukuin, makasin, pelasin ja datasin ainaki viikon putkeen, ihan sama vaikka koulu ja kaverit jäi välistä. En mää jaksanu ees nauraa, mikä on tosi epätyypillistä mulle. En ois voinu ikinä kuvitella itteeni sellaseen tilaan, jossa en jaksa ees feikkaa olevani ok. En mää ees muista siitä viikosta oikeen mitään, muistan vaan että se oli yks hirveimpiä aikoja mun elämässä. Sillon tein mainitun postauksen, ja vaikka siitä on jo vuosi, yks kommentti on jääny kaiveleen mua:

2017-03-11 (7)

Siihen postaukseen tuli kans kannustavia ja muita myös vähän ikävämpiä kommentteja, mut tää on se mikä jäi sillon mieleen. Tässä jotenki tiivistyy kaikki se, miksi olin alunperinki kyllästyny bloggaukseen. En osaa ees purkaa tästä kommentista, et onko tää oikeesti positiivinen vai negatiivinen kommentti. Jotenki jo pelkästään se, että kun mää teen yhden postauksen jossa oikeesti ilmasin sen kuin paha olo mulla on, nii mulle tullaan kuittaamaan, että ”turha ruikuttaa jos et tee mitään”. Tältä sivulta löytyy monta masennusblogia, ja musta tuntu, et mulle ei annettu tilaa tehdä ees sitä yhtä negatiivista julkasua. Sinänsä ymmärrän, koska mun blogi on aina ollu muuten nii pirtee ja muiden piristämiselle omistettu, mut en silti voinu käsittää, et jopa ihmiset jotka on seurannu mua vuosia vois olla mulle niin ilkeitä. Sille se ainakin sillon tuntu. Jäi paha maku suuhun.

Musta alko kai jossain vaiheessa tuntumaan, että mun blogista ei vaan tarpeeks käy mun persoona ilmi. Ihan helvetin monet asiat, mitä mää täällä sanoin, väännettiin nurin ja mua vastaan. Mikä nyt ei tunnetusti tee hyvää ihmiselle, saati sitte masentuneelle ihmiselle. Kokisin itteni vahvaksi ihmiseksi, mut en jaksanu ees puolustaa itteeni sillon, olin nii väsyny elämään ja olemaan mä. Näin vuodenki jälkeenpäin ku katon tätä blogia, ei mulla oo minkäänlaista intoa palata piirtämään. Sensijaan oon siirtyny tuubaamaan, koska musta tuntuu, että saan oman minuuteni paljon paremmin julki videolla ku näillä sarjakuvilla. Ihmiset jotka mua aktiivisesti katsoo tuntee mut muuallakin kuin vain tubessa. Me jutellaan twitterissä ja ollaan kavereita ja hengaillaan yhdessä striimeissä.

Näin lyhyesti, bloggaaminen ei kai sitten vaan oo mun juttu? En saa ilmastua tällä itseäni niinkuin haluaisin, ja mää sentään yritin monta vuotta. Eikä se oo kenenkään syy. Ehkä mää joskus vielä kehityn!

Ehkä tää blogi palaa vielä aktiivisuuteen joskus, en tiedä. Todennäköisemmin jos palaan piirtämään, niin perustan täysin uuden blogin, ja infoan siitä sitten ehkä täällä. En koe ees ”Crogisyrän”tä enää omakseni, en nimen enkä näiden menneiden postauksien puolesta.

Sori tästä hirveen pitkästä ja masentavasta tekstiseinästä. :’) Mulla on oikeesti ihan hyvä olla enkä kanna kaunaa ketään kohtaan tai mitään sellasta! Oikeestaan on ihan tosi hyvä että näin kävi. Joskus mää tarviin sysäyksen, että tajuaisin mitä mää oikeesti haluun. Oon vaan tosi onnellinen et löysin tuubaamisen. Kai siitä voi oikeestaan kiittää ton kommentin julkasijaa, koska en ois ikinä varmaan jättäny bloggaamista ja keskittyny videoiden tekoon ilman Häntä. Ja se ois ollu mulle ihan valtava menetys, ottaen huomioon, että lähin tähän kouluunkin vähän sillä mielellä, että ”no hei jos ei muuta nii opinpa meikkaamaan videoita varten”, ja oon rakastanu tätä koulua ja tätä luokkaa niin paljon enemmän ku mitään missään ennen. Toivottavasti tekin ymmärrätte miksi mää oon ollu MIA niin pitkään! Mää palaan ehkä piirtämään taas sit, kun löytyy uus alusta, uus moti ja ihan hitosti lisää aikaa. Plus skanneri! Jota mulla ei tällä hetkellä ees oo…….. Joka ymmärrettävästi hidastaa asioita. B’)

Live long and prosper! \o/ Ootte kaikki hienoja ihmisiä! Ja sillä välin mut löytää altaolevista linkeistä:

YouTube | Portfolio | Tumblr | Twitter | Instagram | Facebook | DeviantArt | Commission info

~ innasauce AKA Tesla

 

PS. Jos ootte käymäs Tampere Kupliissa, ni siellä nähdään!!! Oon tod näk hetken Limingan Taidekoulun pöydän takana mm. tuuraamassa!!